ruusu joka todistaa kaiken häpeän.
Katsoo ja näkee vain itsensä eristyksen kohtalossaan.
Kasvoi ja sai lahjan; koskaan kuole.
Kasvoi ja sai lahjan; koskaan kuole.
Nyt itkee, vaikertaa kuoleman ruusu.
Aina niin tehnyt; aina säilynyt pimeyden liekeissä, joihin muut ovat kadonneet.
Kasvoi ja sai lahjan; koskaan kuole.
Kasvoi ja sai lahjan; koskaan kuole.
Se olen minä: sairas lapsi. Pelokas, tyhmän-nöyrä. Se joka vihaa kaikkea muuta, paitsi ei itseään. Se joka teki kaiken muiden hyväksi. Se joka teki kaiken muiden hyväksi, eikä kokenut samaa itse missään muualla. Ei edes mielikuvituksessaan; unet täyttyivät toivolla kuten kaikilla, unohtaen kuitenkin rakkauden. Näin jatkuessa hänen unensa laatu parani, hänen unensa sopeutui. Sopeutuvin yksilö säilyy ja menneisyydessä minä sopeuduin. Nyt tiedän sen olleen turhaa, mitätöntä, kuin äänetöntä naurua ja herkullisia nauruhuulia.
Kun sopeutuminen lakkaa, silloin tietää olevansa sairas. Tietää olevansa kaiken ulkopuolella. Sen huomaa. Sen huomaa kaikki. Ja se tuo minulle iloa juuri nyt. Mistä muustakaan minä voisin iloni saada? Se olen minä; sairas lapsi.
Psykopaatti on minusta tullut. Ja narsismi. Ja kukka. Ja sairas lapsi.
Kerron tämän kaiken vanhalle luokkakaverilleni. Kerron epäröimättä. Tekisin sen välittömästi uudelleen, jos se olisi mahdollista; toiveen. Rakennan sen uudelleen aina ja joka hetki. Luokkakaverini kuuntelee minua. Hänen ilmeensä kertoo minulle hämmästyksestä, pelosta. Empatiastakin. Empatiastakin? Voisin sanoa olevani rakastunut. (Rakastuneena olen poissaolevan oloinen, enkä todellakaan ole rakastuneena oma itseni) Vastaukseksi tai eleeksi jolla luokkakaverini ilmaisee kuunnelleensa (ja ymmärtäneensä?) hän sanoo jotain, joka kohottaa toiveeni.
Poltettuamme tupakkamme huoltoaseman kulmassa, kohta hänen poikaystävänsä jo tulee ulos. Luokkakaverini sanoo heippa, ja minä jään siihen tammikuun lohduttomaan iltapäivään. Tiedostamatta teen valinnan: Tänään minä murhaan tuon iljettävän otuksen joka lähti entisen luokkakaverini mukaan. Pariskunnan jo kauaksi minusta loitonneena, silti yhä näköni ulottuvissa, teen tuon päätöksen, joka on jäävä viimeiseksi päätöksekseni pitkäksi aikaa.
Elämän ruusu.
Nyt osa minua ja pelkojani.
Osa minun pelkojani; minun pelkoni
Kasvun loppuessa jää vain pelko; elämän ruusu.
Rakastuneena en kaipaa muuta.
En kuoleman ruusua, en kuoleman ruusua.
Kaipaan vain elämäni ruusua.
Minä tein sen. Minä katosin muiden mukana. Vihdoinkin minä katosin liekkehin muiden mukana. ''Toivottavasti kaikki katoavat. Edes joskus''. Kaikki kävi hyvin nopeaa. Minä kaadoin tuon luokkakaverini poikaystävän kuolettavasti asvalttiin. Ilman verenvuodatusta, ilman kipua hän katosi; hän kuoli. Hän syöksyi syliini. Minä rakastin. Minua rakastettiin. Täydensimme toisemme ja olimme yhdessä rakkaus; pelko ja häpeä.
Hän syöksyi syliini ja me rakastimme toisiamme sen hetken.
Halusin lähteä nopeasti pois. Yritin irrottaa hänen otettaan minusta, jotta pääsisin karkaamaan. Hän ei irrottanut, hän vain itki. Syleili minua ja itki. Minä koitin hymyillä, yritin hymyillä hänelle, jotta hän rauhoittuisi, jotta hän voisi tietää, että rakastin häntä. Hetken hymyilinkin, kunnes purskahdin itsekkin pelonsekaiseen itkuun. Minun loppuni on nyt. Minut tullaan hakemaan, ja sen totisesti olen ansainnut. Olen haavoittanut liian monta elämää, olen halvaannuttanut murhaani elämän. Viimeisillä voimillani sanon rakkaalleni: ''Pelasta tuon pojan elämä, pelasta hänet.'' ''Pelasta minut.''
Minulla oli jälleen se tunne, että minua seurataan, ja että seuraukset ovat vakavat jos minut saadaan kiinni. Minä pyöräilin karkuun. Olin murhannut ihmisen. Minä pyöräilin.
Kunnes useiden tuntien päästä minut löydettiin paleltuneena jostain.
Jag finner inga svar
- Finns det några svar?
Jag finner inga svar
- Finns det några svar?
Jag finner inga svar
- Det finns inga svar!
